Tuunattaisko suupieliä?

Haukkuvat minua iloluontoiseksi ihmiseksi. Muutkin kuin koirat. Jotkut selvästi paheksuen, toiset vilpittömästi ihaillen. Naamasta sen näkee kuuluvatko nuo edelliseen vai jälkimmäiseen kategoriaan: mieltenpahoittajiin vaiko -kohottajiin.

Viime blogissani kyllä väitin akkuni jo kesän jälkeen tyhjentyneen, mutta ei se ulkokuoreeni saa vaikuttaa. En anna sen vaikuttaa. Minä nimittäin uskon vakaasti, että minullakin on vaikutusta ympäristöni hyvin- tai pahoinvointiin ja kannan vastuuni siitä. Omalla esimerkilläni voin vaikuttaa kumpaan suuntaan työpaikan tunnelmaviisari vääntyy. Aina on niitä, joita hyvä tuuli ärsyttää, mutta positiivisuudella on taipumus tarttua.

Yhtä lailla happamuuskin leviää, jollei jopa helpommin. On ihmisiä, joilla kaikki on päin pärssettä. Työtä on liikaa, työtä on liian vähän, työssä on liikaa haasteita, työ on vain rutiinia ja esimieskin on sieltä syvältä, työkavereista puhumattakaan. Niin, mitkä työKAVERIT?

Näin ajatteleva ihminen on raskas raahata mukana. Tämä ihminen ampuu alas kaikki ideat, kun eivätkä ne kuitenkaan toimisi. Hän saa oman olonkin tuntumaan todellista surkeammalta. Hänen huoneestaan lähdetään aina vähän kumarampana.

Selkä suoraksi! Hyvä henki työpaikalla on uskomattoman suuri energiapommi. Se vie yritystä eteenpäin, mutta tekee myös meille paremman mielen ja helpottaa työn tekemistä. Hyvässä porukassa ajatus kulkee ja uusia ideoita syntyy. Ongelmistakin selvitään nopeammin.

Katsopas huomenaamulla itseäsi peilistä. Pistä naama peruslukemille ja arvioi, katseleeko sinua sieltä kettuuntunut kivireki vaiko terhakka työkaveri. Hilaa joka tapauksessa suupieliä pikkuisen ylöspäin ja pidä tuo ilme. Koko päivän. Huomaat, että olet heti paremmalla tuulella. Olo on jotenkin kevyempi. Saatat jopa laulaa lurauttaa yksiksesi vessassa tai hississä. Ja jos työkaverit varaavat sinulle ajan työterveyshoitajalle, mene sinnekin vihellellen.